Aceh

Indonesian surffispotit heraavat henkiin tahan aikaan vuodesta etelaisen pallonpuoliskon talvimyrskyjen sylkiessa swellia sen lukuisten saarten etelarannoille. Samaan ikkunaan osuvat eurooppalaisten ja australialaisten lomakaudet takaavat vaenpaljouden ja varsinkin koko shown ground zero, Bali, pursuaa porukkaa maalla ja merella. Aluksi suunnitelmissa oli katsastaa Ita-Jaavan tarjontaa mutta kuultuamme etta siellakin majapaikat olivat jokseenkin taynna, paatimme suunnata niin kauas Balilta kuin Indonesiassa paasee: Acehiin.

Maakunnan paakaupungissa Banda Acehissa maanjaristys ja sita seurannut tsunami surmasivat 60 000 ihmista ja laheisissa joukkohaudoissa on 40 000 tunnistamatonta ruumista lisaa. Majoituimme 20km Bandasta etelaan jossa 30-metriseksi kohonnut hyokyaalto tunkeutui paikoin 7km sisamaahan ja vei mennessaan 80% asukkaista.


Tuhoutuneiden asumusten tilalle on rakennettu tuhansittain uusia pastellinsavyisia.




Luonto valtaa nopeasti takaisin sen minka ihminen hylkaa mutta paikoin tsunamin tuhot ovat edelleen selkeasti nahtavissa.

Acehin itsenaistymispyrkimyksissa oli pohjimmiltaan kyse maakunnan valtavien maakaasuvarantojen hyodyntamisoikeuksista. Nykyaan Aceh saa pitaa 70% niista saatavista tuloista ja alueen hallinnossa saavat vaikuttaa myos paikalliset puolueet. Martti Ahtisaaren johdolla elokuussa 2005 solmittu rauhansopimus sai separistit laskemaan aseensa ja Indonesian hallituksen joukot vetaytymaan Acehista.




Kotikaupunkini on taallapain maailmaan kovassa huudossa.

Islam rantautui Indonesiaan nimenoman Acehissa ja se on edelleen maan vakaumuksellisinta aluetta. Voimassaoleva islamilainen laki, sharia, saa sanana monen karvat pystyyn mutta tassa tapauksessa taysin syytta. Suurin osa naisista pukeutuu huiviin mutta heita ei ole alistettu kuten eraissa lahi-idan maissa. Heilla on samat mahdollisuudet kuin miehillakin eika ole tavatonta etta yksin liikkuva, sujuvasti englantia puhuva nainen aloittaa uteliaana keskustelun turistien kanssa. Tuntuu myos etta taallapain kovia kokeneet ihmiset ovat paljon mukavampia kuin muualla Indonesiassa.

Siirtymistamme Acehiin ajoi enemman tunne kuin jarki silla vaikka surffi on 'A-luokkaa', turisteja on minimaalisesti ja uusia spotteja kuulemma loydetaan viime vuosien maanjaristysten uudelleenmuovaamilta rannoilta niin olimme paikalla taysin vaaraan aikaan. Kolmen paivan havainnoinnin perusteella vakeva lounaistuuli ei ollut kaantyvaa sorttia. Asia vahvistui kun luimme koko ajan mukanamme olleesta surffilehdesta artikkelin toukokuussa jarjestetyista Acehin surffikauden paatosbileista. Tuuli kaantyy kuulemma joulukuussa. Kyseinen fakta ei meita lannistanut silla nyt piti vain loyta niemenkarki joka kaantaa aallot tuulelta suojattuun poukamaan.




Ensimmainen yritys: nurmikenttien takana odotti navakka off shore -tuuli ja varsin matala riutta.

Seuraavan kahden paivan aikana vesiperia tuli vedettya enemmankin. Lupaavimmalta vaikutti ao. kuvassa nakyva Ahu Reef (paikallisilla on vaikeuksia lausua nimeani).



Seuraavana paivana Pate, Tiia ja Hiski kayttivat kolme tuntia spotin tsekkaamiseen joista kaksi kului rannalla istuessa. Paikalliset eraoppaat Dick ja Commander Black kun eivat lupauksista huolimatta tienneet mista polku harjanteen yli lahtee vaikka molemmat asuvat 500m paassa ja toinen oli kaynyt siella kuukausi sitten. Paikan paalla Ahu Reef oli polvenkorkuiseen veteen breikkaava polvenkorkuinen aalto.


Toisinaan matka on antoisampi kuin maaranpaa. Nakyma Ahu Reefille aukeaa harjanteen toiselta puolen.

Lupaus miedommista tuulista kaansi keulamme kohti etelaa.

Phnom Penh

Jotkut ehkä muistavatkin kolmen vuoden takaisen vierailuni Kambodzalaisessa orpokodissa. Tuolloin en kyennyt auttamaan sen enempää, mutta tällä kertaa minulla oli vajaa viikko käytettävissäni ennen Indonesiaan suuntaamista.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, myös auttamisesta on tehty bisnestä. Oikeasti apua tarvitsevien lastenkotien lisäksi on liuta sellaisia joihin lapsia kärrätään päivällä näytille ja hyvää tarkoittavien turistien lahjoitukset päätyvät jonkun taskuun. Tämän seurauksena myos monet oikeat orpokodit ovat ilkeiden huhupuheiden kohteena joten paras tapa ottaa asiasta selvää on viettää niissä jonkin verran aikaa ja muodostaa kuva avun tarpeesta sillä tavoin.

Ensimmäinen kohteeni sijaitsi hiukan pääkaupunki Phnom Penhin ulkopuolella. 17 lapsen kodin lisäksi he pyörittävät englannin opetusta antavaa koulua joka on avoin myös alueen muille lapsille ja aikuisille. Opetuksesta vastaavat yhden vakituisen opettajan (kambodzalainen) lisäksi vapaaehtoiset matkailijat jotka voivat halutessaan asua orpokodissa. Tyypillisesti näin tekevät viettävät siellä viikon-pari. Saapuessani toinen kahdesta vapaaehtoisesta brittitytöstä oli juuri lähtemässä ja kun vakituinen opettajakin oli sairastunut niin he kysyivät josko minä voisin tuurata. En kehdannut kieltäytyäkään joten iltapäivä vierähti 10-vuotiaita paimentaessa.


Tarkoituksenani oli jatkaa opettamista koko viikon mutta se jäi tuohon yhteen kertaan muiden kiireideni vuoksi. Toisessa orpokodissa yksi heidän työntekijöistään (Mr. Reach) kysyi haluaisinkon vierailla hänen lähiönsä köyhien ihmisten luona ja mahdollisesti auttaa myös heitä. 'Lähiö' on todellisuudessa pienen järven rannoille ja junaradan varteen noussut hökkelikylä.



Tuon iltapäivän aikana vierailimme n. 40 hänen köyhimmäksi tietämänsä perheen luona. Noiden tapaamisten kautta Phnom Penhin vähäosaisten tilanne kävi hyvin selväksi. Tyypillisesti vaimo on kotona hoitamassa lapsia ja mies on moottoripyöräkuski tai rakennustyöläinen joka ansaitsee 2-3 dollaria päivässä. Yleismaailmallinen talouskurimus on purrut myös Kambodzaan ja suurin osa raksamiehistä on työttömänä. Vaikka koulu maksaa vain $200 vuodessa/oppilas niin työssäkäyvilläkin on vaikeuksia kattaa lasten koulukuluja, saati sitten työttömillä. Leivän saamiseksi pöytään monet ovat pakotettuja laittamaan lapsensa keräämään kaduilta muovia ym. myytäväksi kelpaavaa materiaalia. Toisaalta kaikille ei riitä roskiakaan pengottavaksi jolloin ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on kerjääminen. Seuraavana päivänä jaoimme riisiä, vihanneksia ja lihaa haastattelemillemme perheille vähän sen mukaan miten huono kunkin tilanne oli.


Mr.Reach sinisissa.

Rannan seuraavalla sektorilla kävimme läpi n. 60 perhettä mikä on aikalailla maksimi yhden päivän suoritteeksi. Osa perheistä ei ollut alkuperäisellä listallamme mutta sana oli kiirinyt eteenpäin ja saimme lukuisia vierailupyyntöjä päivän mittaan. Yksikään niistä ei tullut sellaiselta taholta joka ei oikeasti olisi tarvinut apua.



Mr. Reachin paikallistuntemus ei riittänyt kolmannelle sektorille joten ulkoistimme nimien keräämisen eräälle paikalliselle rouvalle. Tuloksena oli 110 perheen pituinen lista ja sen läpikäyminen jäljellä olevana päivänä olisi ollut mahdotonta. Saadaksemme kuvan avun tarpeesta kävimme läpi parikymmentä perhettä ja sen perusteella jaoimme kaikille saman määrän riisiä.




Slummien olemattoman hygienian vuoksi varsinkin lasten terveydentilanne on melko heikko. Useimpiin tapauksiin riittävä lääkärikäynti maksaa 5 dollaria mutta useimmilla ei ole enää varaa ostaa lääkärin määräämiä lääkkeitä. Viimeisenä päivänä olin itse vatsataudin kourissa mutta annoin hiukan rahaa Mr. Reachille ja tuktuk-kuskillemme ja he veivät akuuteimmin apua tarvitsevat lääkärin vastaanotolle.

Kambodzan köyhyyden juuret ovat vuosien 1975-79 kansanmurhassa jolloin punakhmerien hirmuhallinto tyhjensi kaupungit ja ajoi ihmiset maalle viljelemään riisiä ja nääntymään hengiltä. Kerran alulle pantua köyhyyden kierrettä on vaikea katkaista ja lienee ainoa ratkaisu on saada lapset käymään koulua. Antamani ruoka-apu ei auta siihen ja tavoitti muutenkin vain murto-osan apua tarvitsevista. Isossa mittakaavassa se voi tuntua mitättömältä mutta heille jotka sitä saivat sillä oli suuri merkitys. Kuulin monesta suusta että kukaan ei ole koskaan aikaisemmin auttanut heitä ja totuushan on että sellainen joka on joskus saanut apua mielellään antaa sitä myöhemmin itsekin. Kokonaisen maan nostaminen köyhyydestä vie vuosikymmeniä ja sen täytyy tapahtua ensisijaisesti maan omien kansalaisten toimesta jotka ovat valmiita taistelemaan korruptiota vastaan sen sijaan että pyrkisivät itse asemaan jossa pääsee hyötymään siitä. Uskon että lähimmäisen auttamisen ajatusmalli on tärkeä osa prosessia ja sitä kannattaa viljellä. Kaikki toivo mikä suinkin on saatavilla tulee tarpeeseen.