Käymätön korpimaa

Gizo, Solomonien toiseksi suurin palvelukeskittymä on oiva tukikohta sukelluslomalle ja yleensä ensimmäinen paikka minne turistit pakenevat maan pääkaupungista (=ainoasta kaupungista) Honiarasta. Gizon liepeiltä löytyy myös muutama surffispotti, jotka paikalliseen tapaan ovat matalia riuttoja. Niille pääseminen vaatii joko taksi- tai venekyydin järjestämistä joten kokeilin molempia vain kertaalleen. Niistä jälkimmäinen tarjosi onttoa mutta ei vielä liian pelottavaa kyytiä (mikäli piti varansa tuplasti isompien mörköjen kanssa). Katseeni oli kuitenkin jo kääntynyt itään, Makiran saaren suuntaan, joka aikanaan oli päässyt johonkin nimeltä mainitsemattomaan surffileffaankin.

Salomonsaarten surffauksesta puhuttaessa törmää usein termiin 'The Last Frontier'. Ilmaisu tarkoittaa lupaavan, tutkimattoman rannikon lisäksi logistista painajaista. Kaikki tämä konkretisoitui viikon reissullamme Makiralle. Saaren itäpäässä on paikka nimeltä Star Harbour josta löytyy täyden ylläpidon tarjoava majatalo surffareille. 30 000 asukaan Makiralle menee kuusi puhelinlinjaa, joten ensimmäinen haaste oli saada majataloon yhteys. Se onnistuikin kertaalleen ja sain varmistuksen sille että pulju on ylipäänsä pystyssä ja venekyydille hinnan. Jatkossa jouduin menemään Gizon poliisin puheille, jotka soittivat radiolla Makiran poliisille. Homma oli kuulemma hoidossa, majoitus varattu, venekyyti hoidettu ja meitä oltaisiin lentokentällä vastassa.

Laskeuduttuamme nurmikentälle aloin epäillä vastaanottokomitean läsnäoloa. Tunnin odottelun jälkeen saimme kyydin poliisiasemalle, josta saatiin lopulta yhteys Star Harbourin 'terveyskeskukseen'. Klinikalta joku juoksi majatalolle josta kerrottiin että yleensä turistit saapuvat sinne omin neuvoin, eikä heillä ole tapana järjestää venekyytiä perille. Kävi ilmi että kuljetukset ym. luvannut henkilö oli majatalon omistajan veljen naapuri jossa on selkeästi jees-miehen vikaa. 40 euron veneenvuokraan ei luonnollisestikaan sisältynyt bensa, jota piti ostaa 60 litraa jotta kuski pääsee myös takaisin heitettyään meidät perille. Kahden tunnin venematka meni ihan siedettävästi mutta heti kun kaarsimme Star Harbouriin, niin minun alkoi käydä Saria sääliksi.

Olin raahannut hänet lietteiseen lahdenpoukamaan, jonne saapuvaa tervehtii kymmenen vuotta sitten vuodon saanut ja sinne hylätty australialainen rahtilaiva. Sen omistaja maksoi aikanaan viranomaisille riittävästi välttääkseen seuraamukset. Vuosituhannen alussa etnisten ryhmien välejä kuumentanut kitka laajeni levottomuuksiksi, joka karkoitti turistit ja sai australialaiset lähettämään Salomonsaarille poliisijoukkoja jotka ovat maassa vieläkin. Majatalommekin hiljeni vuosiksi ja se näkyi paikan kunnossa. Surffi oli tuulista ja vettä satoi lähes tauotta siellä viettämämme neljä päivää. Piinavinta oli kuitenkin paikalliset lapset. Ymmärrän kyllä että jos edellisten turistien vierailusta oli vierähtänyt puoli vuotta niin uteliaisuutta riittää, mutta valitettavasti niiden kanssa tulee helposti hulluksi.

Paitsi että ulkona liikkuessa on koko ajan joku kintereillä niin suihkussakaan ei voi käydä ilman että joku tunkee päätä puuritilöiden välistä. Eräänä iltana meinasin saada slaagin kun leffaa katsoessa Sari kysyi 'Milloinkohan toi kyllästyy?' Yönmusta pentu oli kuulemma tuijottanut meitä viereiseltä sohvalta kymmenen minuuttia ilman että olin huomannut mitään.

Viikko oli selkeästi liian pitkä aika vietettäväksi Star Harbourissa, joten meille jäi pari ylimääräistä päivää tapettaksi saaren pääkylässä. Aussipoliisi mainitsi tunnin venematkan päässä olevista saarista jotka olivat kuulemma erittäin kauniita ja vaikka hän ei itse surffannutkaan, niin aallot näyttivät sieviltä. Yhdellä saarista asui paikallinen kalastaja joka voisi mahdollisesti esitellä meille paikkoja.

Charles oli kieltämättä valinnut asuinpaikakseen varsin viehättävän laguunin. Kalastamisen, kilpikonnien pyytämisen ja korallin myymisen (en menisi takuuseen niiden laillisuudesta) lisäksi Charles poikineen harrastaa krokotiilien pyydystämistä. Tämä varsin riskialtis laji sai hänen mukaansa alkunsa kun porsaat kävivät saarella vähiin mutta juhlan kunniaksi piti saada lihaa vartaaseen. Hän vei meidät innokkaana viereiselle saarelle esitelläkseen puitteet joissa jahti tapahtuu.

Taktiikkana on seurata krokotiilien jälkiä niiden maan alla oleville pesäkoloille ja ajaa ne ulos tökkimällä niitä selkään. Tämän jälkeen vain hypätään kyytiin ja kiedotaan kita kiinni. Olin kieltämättä aika hermostunut Charlesin pökkiessä ympäriinsä, varsinkaan kun ei ollut tietoa missä kämpän varauloskäynti sijaitsee. Onneksi sillä kertaa kukaan ei ollut kotona.

Kyseisen saaren edustalla olivat myös ne sievät aallot. Ja krokotiilisaaren toinen sivu oli niitä täynnä. Loivia, hitaasti murtuvia, hiekkapohja, täydellisiä aloittelijoille. Valokuvat eivät tee oikeutta veden värille, jota voisi parhaiten kuvailla sinisellä Gatoradella. Tuntui todella oudolta katsoa pohjaan 40 metrin syvyyteen ihan kuin siinä välillä ei olisi ollut vettä lainkaan.

Aikaa oli rajallisesti, joten menin veteen saaren päässä jossa aallot olivat hiukan isompia. Charles sanoi että kukaan ei ollut surffannut täällä aikaisemmin ja todennäköisesti hän puhui totta, sillä heillä ei ollut hajuakaan sijoittautumisesta. Ensimmäisen setin kaartaessa saaren takaa he löysivät itsensä lineupista. Veneen moottori ei tietenkään lähtenyt käyntiin, jolloin Sarin kertoman mukaan Charles ja apukuski rynnivät hänen ylitseen päästäkseen käsiksi meloihin jolla meloa turvallisimmille vesille. Aalto itse oli leppoisuuden perikuva. Hidas, loiva ja pitkä. Käytäntö on että spotin ensimmäinen surffaaja saa myös nimetä sen.

Ella's left.

Tuntui hämmästyttävältä löytää sellainen paikka Salomonsaarilta, jossa tarjolla pitäisi olla vain matalaa riuttaa ja barrelia. Ehkäpä tämä on oikeasti kartoittamatonta aluetta. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että kyllä hyvää surffia löytyy helpommallakin. Ja ilman että täytyy käynnistää poliisitutkintaa majoituksen varaamiseksi.

Solomon Islands

Tuhannen saaren ja puolen miljoonan asukkaan saarivaltio eteläisellä Tyynellämerellä on viime vuosikymmenten aikana vältellyt maailmanpolitiikan polttopistettä mutta 67 vuotta sitten oli toisin. Kulovalkean tavoin etenevät japanilaisjoukot olivat valloittaneet saaren toisensa jälkeen, hyökänneet Pearl Harbouriin ja kärsineet ensimmäisen takaiskun epäonnistuttuaan ottamaan haltuun Midwayn atollin kesäkuussa 1942. Uuteen Guineaan ja Salomonsaarille levittäytyneet japanilaiset uhkasivat jo Australiaa minkä johdosta liittoutuneet nousivat maihin Salomonsaarten pääsaarelle Guadalcanalille kahta kuukautta myöhemmin. Seuranneet taistelut olivat Tyynenmeren sodan verisimpiä ja erityisesti japanilaiset kärsivät maalla raskaita tappioita.

Guadalcanal on sotatonkijan paratiisi. Jenkeiltä ja japanilaisilta jäänyttä romua on kärrätty vähemmän muodollisiin ulkoilmamuseoihin joissa kalustoa pääsee käpälöimään estoitta. Erään museon mainoksen mukaan heillä on 'tykkejä, lentokoneita sekä lajitelma siipiä'. Kuvassa läjä LVT-maihinnousualuksia sekä Wildcat-hävittäjä.

Merellä osumaa otettiin tasapuolisemmin ja runsaasti. Puolen vuoden aikana meritaisteluissa upposi niin paljon aluksia että merialue Guadalcanalin edustalla tunnetaan nykyään nimellä 'Ironbottom Sound'.

Tämän seurauksena varsinainen aarreaitta löytyy siten pinnan alta. Osa hylyistä makaa käytännössä rantavesissä mikä tuo ne harrastelijasukeltajan ulottuville.

Japanilainen kuljetusalus Kinugawa Maru. Oikealla Gizon satamassa lepäävä Zero.

Japanilaiset täydensivät ja huolsivat joukkojaan yön pimeyden turvin ja amerikkalaiset rupesivat kutsumaan jatkuvaa operaatiota nimellä 'Tokyo Express'. Eräänä yönä paikalliset raportoivat jenkeille että pikajuna oli jälleen saapunut kaupunkiin ja iskuryhmä nousi ilmaan. Osa koneista joutui kääntymään heti alkuunsa takaisin ja löytäessään kohteensa kahden tunnin etsimisen jälkeen hävittäjäryhmän johtaja, luutnantti Jeff De Blanc tiesi että hänellä ei olisi tarpeeksi polttoainetta palatakseen takaisin mikäli hän ryhtyisi taisteluun. Jänistämisen sijaan hän sääti polttoaineensyötön laihemmalle seokselle voittaakseen aikaa. Syöksypommittajat saivat aikaan vain yhden osuman joka ei kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan merkittävää tuhoa. Tästä turhautuneena ja ammuttuaan alas jo viisi (todennäköisesti kuusi) Zeroa De Blanc käski Wildcatinsa kuljetusalus Toa Marun kimppuun, sytyttäen sen liekkeihin konekivääritulella. Hänen ei tarvinut odotella polttoaineen loppumista sillä seitsemännen Zeron sytyttäessä hänen oman koneensa tuleen hän pelastautui laskuvarjon turvin. De Blanc ui kuusi kilometriä lähimmälle saarelle josta paikalliset lopulta kuljettivat hänet takaisin omiensa luokse. Paluumatkalla hän kiipesi nyt jo hylätyn ja rantaan ajautuneen Toa Marun kannelle ja kaappasi mukaansa konehuoneesta tulipalossa säästyneet japanilaiskoodit. Myöhemmin De Blanc palkittiin urotyöstään Yhdysvaltain asevoimien korkeimmalla tunnustuksella, Medal of Honorilla.

Tänä päivänä 140 metrisen Toa Marun sanotaan olevan parhaiten säilyneitä Toisen Maailmansodan aikaisia hylkyjä. Sisältä löytyy mm. pieni panssarivaunu, sivuvaunullinen moottoripyörä, lääkintätarvikkeita, sakepulloja ja (pieniä) kondomeja. Tavallisina pulliaisina tyydyimme katselemaan sitä pintapuolisesti mutta kokeneemmille hylkysukeltajille tutkittavaa riittää kuulemma useaksi päiväksi. Vuoden 2007 tsunami rikkoi joitakin kansirakenteita mutta repäisi samalla uusia kulkuväyliä rahtiruumaan. Perä on syvimmillään 37 metrissä ja keula seitsemässä, mikä tekee siitä ihanteellisen kohteen kaikentasoisille sukeltajille.

Elokuussa 1943 liittoutuneet suorittivat Tokyo Expressiä vastaan iskun jokseenkin heikommalla menestyksellä. 15 torpedovenettä laukaisi 30 torpedoa japanilaista saattuetta kohti ilman ainuttakaan osumaa. Lisäksi pimeässä toikkaroidessaan vene PT-109 onnistui jäämään japanilaisen hävittäjän yliajamaksi. Henkiinjääneet pelastautuivat kapteeninsa, Harvardin uintijoukkueessa olleen luutnantti John F. Kennedyn johdolla pienelle saarelle josta Kennedy ui myöhemmin hakemaan apua.

Max ei digannut melomisesta. Minunkin kahden hengen kanootissani syttyi kapina kun päätin meloa takaperin takana näkyvälle Kennedy Islandille. Sarin istuessa kädet ristissä olin ilmeisesti ensimmäinen suomalainen joka teki niin.

Kehittymättömyydestään huolimatta Salomonsaaret ei ole matkakohteena halvimmasta päästä. Halvimmat huoneet maksavat 20e/yö ja pyrimme tekemään ruokaa itse jos se oli mahdollista. Kuvissa Gizon toria. Ruokavalion perusta on meressä ja merenelävien hintataso on kohdallaan. Tonnikala maksaa 75 eurosenttiä per kilo.

Tähän ei ollut varaa kuin päiväseltään.

Sheeping up

Shelford, Victoria. Jamesin vanhempien 1000 hehtaarin maatilalla laiduntaa 3500 lammasta (ja parikymmentä väsynyttä pukkia) jotka kaipaavat huolenpitoa ja rakkautta. Näissä ympyröissä ei ylempi korkeakoulututkinto paljoa paina, joten ennen kuin pääsee käsiksi itse lihakimpaleisiin natsat on ansaittava muulla tavoin. Periaatteessa elämänsä aikana lampaat vain syövät ja paskovat ja osa kakasta tarttuu niiden persvilloihin. Nämä kikkareiset villanpalat päätyvät keritsemisen yhteydessä lattialle, mutta ne ovat kuitenkin liian arvokkaita poisheitetettäväksi joten tulokkaan hommana on erotella papanat käyttökelpoisesta villasta.

Eläintensuojelujärjestö PETA on puuttunut äänekkäästi menettelyyn, jossa lampaiden persreiän ympäriltä leikataan pala ihoa pois. Tällöin villa ei kasva reiän välittömässä läheisyydessä jolloin kikkareitakin tarttuu villaan vähemmän. Kyseessä ei ole pelkkä julma villantuotannon tehostamistoimi, sillä kärpäset tykkäävät munia tarjolla oleviin sontapalloihin. Kehittyvillä toukilla on tapana kaivautua ympäröivään lihaan, jonka jälkeen lammas kuolee ilman lääkitystä parissa-kolmessa päivässä. Bongasin satapäisestä laumasta yhden joka nilkutti sotkeuduttuaan sorkastaan palaan nylon-narua. Lähemmässä tarkastelussa naru oli pureutunut sen ihoon ja paljas liha kuhisi pieniä keltaisia kärpäsentoukkia.


Päivittäisiin rutiineihin kuuluu ohran kärrääminen laitumille. Jyvien kanssa saa olla tarkkana sillä toinen Strathleigh'n tilalla viljeltävä viljalaji, vehnä, on lampaille hengenvaarallista. Kaikilla jotka ovat syöneet Coco Popseja ei tosin pitäisi olla vaikeuksia erottaa lajeja toisistaan.

Lampaiden ajaminen paikasta toiseen on oma taiteenlajinsa. Arkoina eläiminä ne juoksevat aina karkuun, mutta hommaa helpottaa se että ennen kaikkea ne haluavat olla lajitovereidensa ympäröimänä. Lammaskoirat pitävät halutut suunnat suljettuina katsomalla elikoita silmiin, jolloin ihmisen tehtävänä on puikkelehtia sopivalla tavalla lammasmassan ympärillä. Pitemmät matkat taittuvat moottoripyörällä tai pickupilla, mutta itse havaitsin jalan liikkumisen tehokkaimmaksi tavaksi, varsinkin jos näyttää samalla variksenpelättimeltä (Movember auttoi asiaa).



Lampaat ovat yllättävän vahvoja elukoita eikä edes hanurissa roikkuva rautakehikko hidastanut merkittävästi kuvassa näkyvän yksilön menoa. Henkilökohtaisesti otin mittaa yhdestä kun se erottelun yhteydessa hyppäsi väärään karsinaan ja saatuani sen kiinni homma meni painimiseksi. Helvetti pääsee irti siinä vaiheessa kun yksittäinen lammas erkaantuu laumasta. Ison lauman tuijottaminen on varmasti tylsää puuhaa verrattuna siihen, että saa juosta yhden lampaan perässä ja purra sitä perseestä kuten farmin nuorimmalla koiralla, Marleylla, oli tapana. Tovereistaan erkaantunut lammas hätääntyy ja kun perässä on koira, niin meno muuttuuu täysin holtittomaksi. Yksi juoksi Marleyn ahdistelemana suoraan päin verkkoaitaa sillä seurauksella että se mursi niskansa ja halvaantui. Armollisinta oli päästää se päiviltä ja tehdä siitä koiranruokaa.

Kahden viikon visiittini ajoitus oli siinä mielessä kohdallaan että se osui yksiin keritsemisen kanssa. Työ on ulkoistettu ammattimiehille jotka saavat yhdestä lampaasta n. 3 AU$ eli pari euroa. Tyypillisesti ahkera keritsijä hoitelee n.150 lammasta kahdeksan tunnin työpäivän aikana, eli työ on ihan kohtuullisesti palkattua mutta myös erittäin kovaa.

Turkkinsa menettäneet lampaat ovat vaarassa kuolla lämpöhalvaukseen. Täydessä toppauksessa olevat kestävät lämpöä paljon paremmin sillä villa toimii eristeenä.


Vuosihuollon yhteydessä lampaille annetaan matolääkkeen lisäksi rokotecocktail. Oikealla kaveri on jo saanut pistoksensa ja ottaa rennosti.

Maalla kun ollaan niin silloin pitää myös käyttäytyä kuin maalainen. Viimeisenä iltana lähdimme pickupilla jänismetsälle. Kuskilla on voimakas kohdevalo jonka valokeilaan osuessaan jänikset jähmettyvät hetkeksi paikoilleen. Lavalla seisovalla haulikkomiehellä on silloin pari sekuntia aikaa päästää tuholainen päiviltä. Harjoituslaukauksia ampuessani pidin asetta olkapään sijasta hauista vasten ja se potkaisi käsivarteen aika kivuliaasti. Ammuin kolmesti ohi seitsemän metrin päässä paikallaan kököttävästä jäniksestä ennen kuin hyppäsin haukkari sinisenä kuskin paikalle. Ohjaamoon sain seurakseni Jamesin isän uuden lempilapsen, labradorinnoutaja Harryn. Myös Harry tykkää syödä ja paskoa. Harry on onneton lammaskoira ja vielä huonompi jäniskoira. Noutajan pitäisi noutaa ammuttu raato, mutta sen sijaan se hyppää alas lavalta ja juoksee tulilinjalle. Sen takia se sai komennuksen pelkääjän paikalle kun James tarttui haulikkoon.

Harry tykkää kaikenlaisista autokyydeistä.

Ensimmäinen valokeilaan osunut ristihuuli ei ennakkodotuksista poiketen jähmettynytkään paikoilleen vaan alkoi juosta sen minkä jaloistaan pääsi. Luonnollisesti Harry meni innostuksesta täysin sekaisin ja alkoi ulista ja hyppiä ympäri ohjaamoa. James huutaa lavalta "Kaasua, kaasua, se on rusakko!" Yritän vaihtaa vaihteita toisessa kädessäni halogeeni ja itsehillintänsä menettäneen labradorinnoutajan puskiessa kylkeen. Kolmonen menee lopulta silmään kun saan häädettyä Harryn pois vaihdekepin päältä mutta rusakko karkaa suljetun lammasportin alta. Jarrutan voimakkaasti ja Harry ulvahtaa lentäessään päin kojelautaa. Kolme seuraavaa jänistä eivät ole yhtä onnekkaita, vaan James niittää ne neljällä laukauksella autuaammille laitumille. Harry pitää taluttaa kaulapannasta jäniksenraatojen viereen ennen kuin se tajuaa poimia ne suuhunsa.

Päästyämme takaisin tukikohtaan James alkoi nylkeä jäniksiä jolloin huomasin että yhdellä on kuolemanjälkeisiä lihaskramppeja. "They're not spasms...there's something inside her." Raskaana olevan jäniksen nylkeminen oli kuulemma "liian todellista", joten koiranruoan sijaan se päätyi raatokasaan aitaa päin juosseen lampaan seuraksi.

Pre-hunt sunset.