Käymätön korpimaa

Gizo, Solomonien toiseksi suurin palvelukeskittymä on oiva tukikohta sukelluslomalle ja yleensä ensimmäinen paikka minne turistit pakenevat maan pääkaupungista (=ainoasta kaupungista) Honiarasta. Gizon liepeiltä löytyy myös muutama surffispotti, jotka paikalliseen tapaan ovat matalia riuttoja. Niille pääseminen vaatii joko taksi- tai venekyydin järjestämistä joten kokeilin molempia vain kertaalleen. Niistä jälkimmäinen tarjosi onttoa mutta ei vielä liian pelottavaa kyytiä (mikäli piti varansa tuplasti isompien mörköjen kanssa). Katseeni oli kuitenkin jo kääntynyt itään, Makiran saaren suuntaan, joka aikanaan oli päässyt johonkin nimeltä mainitsemattomaan surffileffaankin.

Salomonsaarten surffauksesta puhuttaessa törmää usein termiin 'The Last Frontier'. Ilmaisu tarkoittaa lupaavan, tutkimattoman rannikon lisäksi logistista painajaista. Kaikki tämä konkretisoitui viikon reissullamme Makiralle. Saaren itäpäässä on paikka nimeltä Star Harbour josta löytyy täyden ylläpidon tarjoava majatalo surffareille. 30 000 asukaan Makiralle menee kuusi puhelinlinjaa, joten ensimmäinen haaste oli saada majataloon yhteys. Se onnistuikin kertaalleen ja sain varmistuksen sille että pulju on ylipäänsä pystyssä ja venekyydille hinnan. Jatkossa jouduin menemään Gizon poliisin puheille, jotka soittivat radiolla Makiran poliisille. Homma oli kuulemma hoidossa, majoitus varattu, venekyyti hoidettu ja meitä oltaisiin lentokentällä vastassa.

Laskeuduttuamme nurmikentälle aloin epäillä vastaanottokomitean läsnäoloa. Tunnin odottelun jälkeen saimme kyydin poliisiasemalle, josta saatiin lopulta yhteys Star Harbourin 'terveyskeskukseen'. Klinikalta joku juoksi majatalolle josta kerrottiin että yleensä turistit saapuvat sinne omin neuvoin, eikä heillä ole tapana järjestää venekyytiä perille. Kävi ilmi että kuljetukset ym. luvannut henkilö oli majatalon omistajan veljen naapuri jossa on selkeästi jees-miehen vikaa. 40 euron veneenvuokraan ei luonnollisestikaan sisältynyt bensa, jota piti ostaa 60 litraa jotta kuski pääsee myös takaisin heitettyään meidät perille. Kahden tunnin venematka meni ihan siedettävästi mutta heti kun kaarsimme Star Harbouriin, niin minun alkoi käydä Saria sääliksi.

Olin raahannut hänet lietteiseen lahdenpoukamaan, jonne saapuvaa tervehtii kymmenen vuotta sitten vuodon saanut ja sinne hylätty australialainen rahtilaiva. Sen omistaja maksoi aikanaan viranomaisille riittävästi välttääkseen seuraamukset. Vuosituhannen alussa etnisten ryhmien välejä kuumentanut kitka laajeni levottomuuksiksi, joka karkoitti turistit ja sai australialaiset lähettämään Salomonsaarille poliisijoukkoja jotka ovat maassa vieläkin. Majatalommekin hiljeni vuosiksi ja se näkyi paikan kunnossa. Surffi oli tuulista ja vettä satoi lähes tauotta siellä viettämämme neljä päivää. Piinavinta oli kuitenkin paikalliset lapset. Ymmärrän kyllä että jos edellisten turistien vierailusta oli vierähtänyt puoli vuotta niin uteliaisuutta riittää, mutta valitettavasti niiden kanssa tulee helposti hulluksi.

Paitsi että ulkona liikkuessa on koko ajan joku kintereillä niin suihkussakaan ei voi käydä ilman että joku tunkee päätä puuritilöiden välistä. Eräänä iltana meinasin saada slaagin kun leffaa katsoessa Sari kysyi 'Milloinkohan toi kyllästyy?' Yönmusta pentu oli kuulemma tuijottanut meitä viereiseltä sohvalta kymmenen minuuttia ilman että olin huomannut mitään.

Viikko oli selkeästi liian pitkä aika vietettäväksi Star Harbourissa, joten meille jäi pari ylimääräistä päivää tapettaksi saaren pääkylässä. Aussipoliisi mainitsi tunnin venematkan päässä olevista saarista jotka olivat kuulemma erittäin kauniita ja vaikka hän ei itse surffannutkaan, niin aallot näyttivät sieviltä. Yhdellä saarista asui paikallinen kalastaja joka voisi mahdollisesti esitellä meille paikkoja.

Charles oli kieltämättä valinnut asuinpaikakseen varsin viehättävän laguunin. Kalastamisen, kilpikonnien pyytämisen ja korallin myymisen (en menisi takuuseen niiden laillisuudesta) lisäksi Charles poikineen harrastaa krokotiilien pyydystämistä. Tämä varsin riskialtis laji sai hänen mukaansa alkunsa kun porsaat kävivät saarella vähiin mutta juhlan kunniaksi piti saada lihaa vartaaseen. Hän vei meidät innokkaana viereiselle saarelle esitelläkseen puitteet joissa jahti tapahtuu.

Taktiikkana on seurata krokotiilien jälkiä niiden maan alla oleville pesäkoloille ja ajaa ne ulos tökkimällä niitä selkään. Tämän jälkeen vain hypätään kyytiin ja kiedotaan kita kiinni. Olin kieltämättä aika hermostunut Charlesin pökkiessä ympäriinsä, varsinkaan kun ei ollut tietoa missä kämpän varauloskäynti sijaitsee. Onneksi sillä kertaa kukaan ei ollut kotona.

Kyseisen saaren edustalla olivat myös ne sievät aallot. Ja krokotiilisaaren toinen sivu oli niitä täynnä. Loivia, hitaasti murtuvia, hiekkapohja, täydellisiä aloittelijoille. Valokuvat eivät tee oikeutta veden värille, jota voisi parhaiten kuvailla sinisellä Gatoradella. Tuntui todella oudolta katsoa pohjaan 40 metrin syvyyteen ihan kuin siinä välillä ei olisi ollut vettä lainkaan.

Aikaa oli rajallisesti, joten menin veteen saaren päässä jossa aallot olivat hiukan isompia. Charles sanoi että kukaan ei ollut surffannut täällä aikaisemmin ja todennäköisesti hän puhui totta, sillä heillä ei ollut hajuakaan sijoittautumisesta. Ensimmäisen setin kaartaessa saaren takaa he löysivät itsensä lineupista. Veneen moottori ei tietenkään lähtenyt käyntiin, jolloin Sarin kertoman mukaan Charles ja apukuski rynnivät hänen ylitseen päästäkseen käsiksi meloihin jolla meloa turvallisimmille vesille. Aalto itse oli leppoisuuden perikuva. Hidas, loiva ja pitkä. Käytäntö on että spotin ensimmäinen surffaaja saa myös nimetä sen.

Ella's left.

Tuntui hämmästyttävältä löytää sellainen paikka Salomonsaarilta, jossa tarjolla pitäisi olla vain matalaa riuttaa ja barrelia. Ehkäpä tämä on oikeasti kartoittamatonta aluetta. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että kyllä hyvää surffia löytyy helpommallakin. Ja ilman että täytyy käynnistää poliisitutkintaa majoituksen varaamiseksi.